”Kenen
korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta, /eivät ne häntä yhdessä kohden
pidä”, runoili Eino Leino vuosisata sitten. Kuva viittaa jo antiikissa
tunnettuun ajatukseen ihmisistä kohtalon pelinappuloina ja jumalten
julman leikin kohteena, sekä ihmisen lahjakkuuteen, luovaan ja
levottomaan puoleen, joka elämässä vaatii osansa. Hevosten keinun julistekuvasta päätellen joskus se vaatii myös matkalle lähtemistä.
Leinon runoon assosioituvan pääotsikon lisäksi Sirkku Peltolan uusi näytelmä Hevosten keinu
on saanut kirjailijalta alaotsikon ”trilogian neljäs osa”. Kolmen
tragedian sarja on antiikin teatterin konventio. Se on yli kaksituhatta
vuotta vanha idea siitä, miten filosofiaa, maailmankuvaa ja eettisiä
kysymyksiä voi käsitellä useissa toisiinsa kytkeytyvissä näytelmissä
kirkkaana, viihdyttävänä ja pohtivana ketjuna. Traditiossa kolmea
tragediaa seurasi satyyrinäytelmä. Tässä
mielessä perinteeseen kuuluvat kaikki trilogian neljä osaa. Sirkku
Peltolan uudessa näytelmässä on kolmen Kotalan perhettä aikaisemmin
tutkineen näytelmän tapaan kuitenkin kyse komediasta, tragediaan
painottuneen draamateorian odotuksiin nähden virheellisestä kaavasta.
Suomen hevonen, Yksiöön en Äitee ota ja Lämminveriset alkoivat saada trilogia-määritelmää vaiheessa, jossa kolmas näytelmä oli valmistunut. Määritelmä saattoi tarttua näytelmiin osin siitä yksinkertaisesta syystä, että niiden keskenään erilaisten nimien niputtaminen samaan lauseeseen oli kriitikoille ja teatterin tutkijoille työläänpuoleista. Toisaalta, traditiolla on taipumus painaa odotuksia suuntaansa. Koska näytelmissä nähtiin niiden hauskuudesta huolimatta terävää yhteiskuntakriittisyyttä ja ihmiskohtaloissa suoranaista tragiikkaa, trilogia-nimitys tuntui luontevalta.
Määritelmää ei tainnut kyseenalaistaa kukaan ennen kuin kirjailija teki sen itse. Mutta Hevosten keinu
ei tarkkaan ottaen voi olla virhekään, sillä kirjailija ei
luomistyössään voi sellaista tehdä. Kirjailija on ainoa, joka omassa
tuotannossaan voi päättää, montako näytelmää samasta perheestä voi
kirjoittaa. Hänkään ei sitä keinussaan välttämättä etukäteen tiedä.
Suomalaisessa kirjallisuudessa on yksi näytelmien sarja, joka vetää mitoiltaan vertoja Peltolan nyt neliosaiselle trilogialle. Sen muodostavat Hella Wuolijoen näytelmät hämäläisen Niskavuoren suvun ja talon vaiheista. Wuolijokikaan ei etukäteen suunnitellut näytelmiään sarjaksi, eikä niiden dramaturgiassa ennakoida seuraavia tai edellisiä ”jaksoja”. Niskavuoren naiset, Niskavuoren leipa, Niskavuoren Heta, Entäs nyt Niskavuori? ja Niskavuoren nuori emäntä mielletään kuitenkin kokonaisuudeksi ja jopa suomalaisen maaseudun historiatietoiseksi kehityskertomukseksi.
Jo Suomen hevosen arvioissa kiinnitettiin huomiota näytelmän Niskavuori-yhteyteen ja kirjailija itsekin on myöntänyt sen. Niskavuorelta Kotalan sukuun on saattanut siirtyä perhedynaamisia piirteitä kuten vahvat naisroolit tai vanha emäntä perheen arvoja kannattelevana ydinhahmona. Molemmissa draamamaailmoissa erilaisiin ideoihin innostuvat mieshahmot ja myös Wuolijoella näytelmiin asetellaan usein joku ulkopuolinen, muutosta symboloiva henkilöhahmo.
Niskavuori-näytelmissä ei kuitenkaan ole kyse jumalten järjestämistä erehdyksistä, jotka ihmisparkoja heittelevät. Ne ovat tarkkoja analyysejä maailmasta, jonka taloudellinen perusta tuottaa ihmisille valinnan, kirkasnäköisyyden, muuttumisen ja selviytymisen haasteita. Näin on myös näytelmissä Suomen hevonen, Yksiöön en Äitee ota ja Lämminveriset. Erityisesti Suomen hevosen kansainvälinen vastaanotto antaa ymmärtää, että sen sisältämä kuva eurooppalaisuuden mikro- ja makrotasojen välisestä ristiriidasta ja EU-byrokratiaan sopeutuvista elinkeinoista pätee muuallakin. Suomen hevonen on tuottanut katsojissa tunnistamisen ja oivalluksen tunteita nimenomaan suhteessa ihmiselämän taloudellisiin ehtoihin ja niiden muuttumiseen, muuallakin kuin Suomessa.
Antiikin tragedioissa kauhu perustui siihen, että yleisö tunsi myytit, joita näytelmät kertasivat, osasi odottaa tuhoisia erehdyksiä ja hirveitä rangaistuksia. Kun näytelmäsarja onkin koominen ja kun Peltolan uusin näytelmä ilmeisesti tapahtuu kaikille vielä tuntemattomassa lähitulevaisuudessa eikä kukaan tiedä mitä kirjailija nyt on keksinyt, montako kertaa sama henkilöhahmo voi näyttämöllä kuolla ja elää taas - kuka Hevosten keinuun joutuvi kerran, voi joutua yllättymään moneen kertaan.
Hanna Suutela
Teatterin ja draaman tutkimuksen professori
Tampereen yliopisto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti