Hannu Lindholm lavastuksesta: "pieni ihminen tulee Hevosten keinussa valokiilaan".

Lavastus tuo esiin rauniot ja armottoman maiseman

Vuodesta 1993 Tampereen Työväen Teatterissa työskennellyt Hevosten keinun lavastaja Hannu Lindholm on tehnyt jo hyvin pitkään yhteistyötä Sirkku Peltolan kanssa. Hannu Lindholm kertoo, millaiseksi työtapa on vuosien mittaan muototunut.

Lavastaja Hannu Lindholm

-Tämä on nyt jo ainakin 20. juttu, jonka teemme yhdessä.Yhteistyömme on niin saumatonta, että se alkaa jo ennen kuin käsikirjoituskaan on valmis. Samalla kun Sirkku kirjoittaa ja kertoo ideoitaan, minä ideoin jo ensimmäisiä suunnitelmia lavasteista, ja siitä minkälaista maailmaa minä näen tässä tekstissä. On ihanaa, että saamme suunnitella työtämme niin pitkällä aikajaksolla. Alamme suunnittelemaan lavastusta jo vuosi ennen ensi-iltaa, joten suurempia yllätyksiä ei harjoitusten aikana tule. Työtä tehdään pikkuhiljaa. Meille on muodostunut tällainen ryhmä, jonka kanssa on helppo tehdä töitä. Tässä voi sitten ideoita pallotella enemmänkin ja se aivan älyttömän hyvä juttu.

Tämä on nyt kolmas kerta kun Kotalan perheen tarinaa lavastetaan suurelle näyttämölle. Suuren näyttämön eduista Hannu kertoo seuraavaa.
-Hienoa tässä on se, että tämä on niin valtavan iso tila. Muutenkin Hevosten keinun maailma on sellainen ikään kuin tyhjiö eli siinä ei ole mitään. Koko alueella on vain muutama raunio ja sen sellainen, aivan kuin se olisi sodan jäljiltä. Ja taustalla valtava pusta. Tässä näkyy ihmisen pienuus. Pieni ihminen jää valtavan alueen keskellä ikään kuin valokiilaan ja keskiöön. Siihen tämä Kotalan perhe sitten rupeaa rakentamaan pesäänsä. Mukana on vain jääkaappi, sohva eikä paljon muuta. Lämminverisissä Kotalan perhe oli sillan alla, mutta nyt heillä ei ole mitään. Pelkkä jumalaton laakeus ja siinä vaan sitten täytyy kotiutua. Koko Kotalan sarjan ydinsanoma tiivistyy mielestäni siihen, että ihminen voi oikeastaan olla missä vaan. Periaatteessa tarina on aivan absurdi, mutta toisaalta maailma on täynnä pakolaisia ja ihmisiä, jotka asuvat teltassa. Ihan samoissa olosuhteissa kuin Kotalat.

Pieni ihminen asettuu valokiilaan keskelle laakeutta

Lavastajan työ on taidetta siinä kuin esimerkiksi arkkitehtuuri tai kuvataidekin. Kuitenkin se on ennen kaikkea alisteista tekstille tai produktiolle, jota ollaan tekemässä. Hannu Lindholm on samoilla linjoilla tässä suhteessa.
-Lavastajan työ sisältää sekä arkkitehtuuria että kuvataidetta, mutta samalla se ei ole niitä kumpaakaan vaan aivan oma taidemuotonsa. Toisaalta on muistettava, että lavastuksen täytyy sopia teokseen. Lavastus ei ole teoksesta erillinen taideteos vaan apuväline.  Lavastaja ei voi samoin kuin kuvataiteilija maalata aivan sitä mitä mieleen tulee. Lavastus parhaimmillaan, niin kuin teatteri yleensäkin avaa mielen maisemia. Hevosten keinussa on mielestäni olennaista tuoda esille ihminen. Kun luin tekstiä, minulle tuli mieleen pienenä näyttäytyvä ihminen suuressa avarassa tilassa ikään kuin kirurgin valossa. Ihminen on fokuksessa, vaikka tila on valtava.

Näytelmän visuaalinen ilme korostaa maiseman karuutta ja siinä elävää pientä ihmistä.

Hannu Lindholm haluaa työssään auttaa näyttelijöitä ja antaa katsojalle erityisen näkökulman teokseen. Hannu Lindholm ei usko puhtaaseen realismiin lavastuksessa ja teatterissa. Lavastuksessa kuuluu olla hänen mielestään erilaista magiikkaa ja mystiikkaa. Teatteri on kuin taikalaatikko Hannu Lindholmille.
-Lavastajana minulle on tärkeää kertoa asioista ja antaa katsojalle mahdollisuus oivaltaa teoksen miljöö ja tila joltain toiselta näkökannalta. Tärkeää on myös se, että näyttelijälle tulee lavasteista sellainen tunne, että siellä on hyvä näytellä.  Uskon siihen, että useimmille ihmisille näyttämö on kuitenkin kuin taikalaatikko, jossa vastaan voi tulla jotakin merkillistä. Lavastuksen ei kuulu olla ainoastaan realistinen. Teatterissa kuuluu olla jotain mystistä ja erilaisia jännitteitä.